Haaste

Säännöt:

a) Kiitä haasteen antajaa: 
-Iso kiitos Lasselle ja Anniinalle!
b) Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
- Jokainen joka tämän lukee voi katsoa itsensä haastetuksi. =)
c) Ilmoita näille haasteesta.
- Katso kohta b.
d) Kerro kahdeksan satunnaista faktaa itsestäsi.

1) Säkäkorkeuteni on n.144cm

2) Kesti 11 kuukautta ennen kuin suostuin olemaan kengitettävänä ilman rauhoitusta. Kokenut kengittäjämme ei koskaan uskonut näkevänsä sitä päivää.

3) Olen asunut Suomessa ollessani kuudella eri tallilla. Ensimmäisen vuoden aikana kolmella.

4) Minut on ruunattu kuusivuotiaana, juuri ennen kuin tulin Suomeen.

5) Pelkään lapsia.

6) Jos en tiedä mitä minun pitäisi tehdä/mitä minulta vaaditaan, ratkaisen ongelman hampaillani.

7) Ostaessaan minut, emännällä oli tarkoitus ratsastaa minulla muutama kuukausi, myydä pois pienellä voitolla ja ostaa sen jälkeen "oikea hevonen". Siitä on kohta neljä vuotta...

8) Tykkään katsella ihmisiä ja muita hevosia peilin kautta ollessani maneesissa.

Kukkuu!

Tinan estetunti

Vihdoinkin jotain vaihtelua arkeen! Tina tuli pitämään meille estetuntia. Emäntää jännitti hurjasti ja minä tottakai otin tilanteesta kaiken ilon irti. Loppujenlopuksi meillä oli tosi kivaa ja emäntäkin oli tyytyväinen.

oli todella mukavaa pitkästä aikaa hypätä ja kaahailla vähän ilman niin tarkkaa kontrollia. Emännältä meinasi rohkeus loppua ja minusta tuntuu että se odotti ennen jokaista estettä että kieltäydyn hyppäämästä. Yllätin tässäkin asiassa, enkä kieltänyt kertaakaan, vaikka viimeinen pystykin oli "huimat" 70-80cm.

Kiitos Tina mukavasta tunnista. Saisit tulla useamminkin kertomaan tuolle emännälle, ettei aina tartte pingottaa niin kovasti. Ei tämä elämä niin vakavaa ole.

Irtojuoksutusta

Emännän mielestä kaipasin vaihtelua ja irrottelua, joten iänikuisen kouluratsastuksen sijaan pääsin tänään irtojuoksemaan maneesiin. Se olikin poikkeuksellisen jännittävää, sillä maneesin seinät rapisivat tuulessa! Åsa (se tyyppi joka ruokkii minut ja vie ulos aamuisin) ilmestui myös maneesiin meidän seuraksi. Arvelinkin että tässä on joku juoni ja pian emäntä istuikin jo maneesin pohjalla kämera kädessä.

Olen huomannut, etteivät ihmiset hahmota etäisyyksiä lainkaan kun niillä on kamera, joten päätin tehdä emännälle jekun ja juosta ihan sen vierestä ohi. Ette arvaa kuinka paljon se säikähti! Se oli hauskaa tasan siihen asti, kun emännällä meni hermot. Kuulemma moinen ei ole sallittua ollenkaan. En kai minä nyt oikeasti olisi yli juossut... Huumorintajutonta sakkia. Tosin heti kun sen sydän oli lakannut hakkaamasta miljoonaa, se oli kovin iloinen kuvasta jonka se onnistui tilanteesta saamaan.

(Emännällä oli siis lainassa "kalansilmälinssi", jolla sen oli kuulemma pakko päästä vähän leikkimään.)

Ja tässä siis se kuva, jota ottaessaan emäntä meinasi jäädä jalkoihin.
Enkös vaan osaakin olla aika hurjannäköinen...

Huomenna ystävämme Tina tulee kuulemma käymään. Ei ollakaan nähty pitkään aikaan! Aikoo kuulemma pitää minulle ja emännälle estetunnin. Good luck with that...

Miran tunti osa 2

Mira oli taas piiskaamassa meitä ruotuun. Sotasuunnitelmat oli ilmeisesti sovittu jo matkalla, sillä töihin alettiin erittäin määrätietoisesti heti. Emäntä oli nyt vakaasti päättänyt, että minun on aika luopua tavastani roikottaa siroa päätäni vasemman ohjan varassa ja tästä aiheesta lähdettiinkin sitten keskustelemaan tekemällä suurta kahdeksikkoa ravissa. Kuskilla loppui usko jo alkumetreillä, joten Mira hyppäsi kyytiin ja näytti miten minut saa kuolaimesta irti. Voitte uskoa, että tämän paljastuksen jälkeen Mira ei ollut suosikki-ihmisiäni hetkeen. Emäntä (valitettavasti) oivalsi, ettei taivuttaessa sitä ohjaa kannata vetää reisille, vaan on huomattavasti järkevämpää nostaa kättä ylöspäin. Ikäväkyllä se toimii ja nt kuski jaksoi ratsastaa pidempään.

Välihuilailujen ohessa viihdytin ihmisiä seuraamalla Miraa. Se tuntuu kaikista ihmisistä olevan hyvin hauskaa, enkä oikeastaan ymmärrä miksi. Ne kuitenkin nauroi minulle kovasti ja tuli hyvälle tuulelle. Joskus on kivaa piristää pieniä ihmisiä. Niillä kun tuntuu olevan kovin paljon huolia ja murheita. Onneksi minun suurin murheeni (emännän lisäksi) on se, etten saa ensimmäisen ruokaa, vaan joudun odottamaan omaa vuoroani. Hauskuutushetki oli ikävän lyhyt. Mira patisti meidät muutaman minuutin jälkeen takaisin töihin.

Laukannostoissa pääpointtina oli tänään ratsastajan istunta, minun toiminnassani ei kuulemma ollut moittimista (no ei tietenkään ollut!). Loppujenlopuksi homma sujui hyvin ja lopputunti keskityttiin käyntiväistöihin. Niistäkin emäntä suoriutui kohtalaisesti.

Suurimmat vaikeudet käsien paikan lisäksi taisivat kyllä olla alku ja loppuverkassa päälläni ollut loimi. Kuskilla oli vaikeuksia sopeutua tilanteeseen ja satulan päällä liukuvaan fleeceloimeen. Minullehan tämä sopi, koska se mahdollisti laiskottelun. Tässä pientä videomateriaalia meidän jo hyvin väsyneestä loppuverryttelystä.



P.S. Voisitko Mira seuraavalla kerralla vähän tsiigata tuon emännän kevennystä, että se uupumuksesta huolimatta säilyisi edes kohtuullisen siedettävänä. Hävettää kun se keikkuu tuolla ja kaikki näkee...

Peruuntuneet valmennukset

Molemmat viime viikonlopulle buukatut valmennukset peruuntuivat. JES! Luvassa oli rentoa menoa. Emäntä yrittää kovasti saada minua taipumaan vasemmalle, siinä kovin hyvin onnistumatta. Ei se minun vikani ole, että olen jäykkä, saati se, ettei se osaa ratsastaa. Pipokin oli vissiin ainakin lauantaina aivan liian tiukalla, mutta lopputreenejä kohti mielialakin kohosi.

Viikonlopun ohjelmassa on ollut paljon kahdeksikkoja ja taivutuksia kaikissa askellajeissa, mitä kuulemma jatketaan tästä eteenpäinkin. Laukassa ykkösasiaksi on otettu tempo ja tasapaino. Molemmat kun ovat nyt hieman hukassa. Heh.

Kuullaan taas! Jos teille tulee postaustoiveita mieleen, raapustelkaahan niitä kommenttilaatikkoon.

Protesti

Mitäs peliä tämä on?! Minun heinämäärääni on vähennetty! Onko minulla nyt oikeus mennä lakkoon?

Vai että muka olen dietin tarpeessa... PYH, sanon minä! Ei se ole läskiä, se on miehekästä massaa.

Mökötän ainakin viikon.

Nälkäisen ponin kosto on hirmuinen...

Hyvää mieltä

Eipä tarvinnut taas arvailla, pimeydestä huolimatta, koska minua tullaan tarhasta hakemaan. Katsottiin Rilun kanssa jo kaukaa, että mikä h*mmetin valopää tuolta tulee ja hoin mielessäni  "Älä tule tänne. Älä tule tänne. Älä tule tänne.". No tulihan se. Emäntä oli näppäränä keksinyt laittaa itselleen otsalampun helpottamaan syksyn pimeyden tuomia haasteita. Mahtavaa. Taas saa hävetä.

Treenit meni ihan kivasti, yllättäen koulua kun emäntä sai päättää. Sen verran perussettiä, eikä mitään erityishuomautettavaa, paitsi yltiöpositiiviset kehumiset suunnilleen kaikesta mitä tein, etten niistä turise sen enempää. Emäntäkin oli jo tänään huomattavasti leppoisammalla tuulella.

Mutta jotain tahdon kuitenkin höpöttää. Vaikka olenkin usein marissut tuosta minun omistajastani (ja tulen varmasti usein marisemaan jatkossakin) tykkään siitä kyllä oikeasti tosi paljon. Se on minun ihmiseni ja se on luvannut, että tulee myös aina olemaan. Luotan siihen, että emäntä ei anna mitään pahaa tapahtua minulle ja syöttää itsensä vaikka niille sapelihammastiikereille minun sijastani. Sen perässä uskallan kävellä minne tahansa (seläntakana, tottakai). Tämän (ja 30 lukijan rajapyykin ylittymisen) "kunniaksi" laitankin tähän postaukseen teille "söpöilykuvia" vuosien varrelta.

Aamuliikuntaa ja hengailua

Kahden vapaapäivän putki katkesi ikäväkseni heti aamulla. Emäntä raahusti tallille ennen kymmentä, siivosi karsinan ja hinasi minut naruriimun kera maneesiin. Se oli jotenkin kovin alavireisellä tuulella, vaikka siitä kova ääni lähtikin, joten ajattelin piristää sitä hienoilla akrobaattisilla loikilla, mutta jostain syystä se ei tuntunut ilahtuvan asiasta. Ihme natsi. Ei mitään huumorintajua. Valitti vaan, että sillä menee selkä hajalle jos jatkan rempomista. Liiallisen hikoilun välttämiseksi päätin tehdä niinkuin käsketään, koska se on ehdottomasti nopein tapa päästä takaisin lepäilemään.

Loppupäivä menikin sitten mukavasti tarhassa Rilun kanssa hengaillessa. Kuulin juoruja, että emäntä on hankkinut minulle omat valjaat ja suunnittelee kärryreissun tekemistä jossain vaiheessa. Jos minusta ei siis kuulu mitään, sapelihammastiikerit ovat joko syöneet minut tai sitten pienet vihreät miehet ovat onnistuneet kaappaamaan minut alukseensa.

Jumitus

Kuten otsikosta voimme päätellä, tänään ei ollut niin kovin hyvä päivä. Emäntä oli jumissa ja minä olin jumissa. Vasempaan kierrokseen mikään ei tahtonut sujua ja minua suorastaan kiukutti kun emäntä vaatimalla vaati minua taipumaan. Otinkin suosista käyttöön vanhan kunnon väsytystaktiikan. Olen huomannut että kun liikkuu riittävän nihkeästi eteenpäin ja ignooraa kaikki eteenpäin ajavat avut, kuski väsähtää alta aikayksikön. Toimii kuin tauti, joka kerta.

Jotain jännitystäkin sain päivääni. Kun olimme jo menossa takaisin talliin parkkipaikan läpi, mitä minä näinkään! Siellä sumun keskellä oli sapelihammastiikeri! Ihan varmasti oli! Emäntä ei sitä tietenkään huomannut, joten minun oli tehtävä ratkaisu ja koitettava kaikin keinoin paeta paikalta, mutta typerän ihmisen ote oli liian tiukka (tässä kohtaa emäntä lisää, että piti kahdella sormella ohjasta kiinni koska näpräsi puhelinta samalla, ja että Poni otti kaksi laukka-askelta...) Onneksi se sapelihammaspeto pelästyi minun hurjaa lohikäärmeimitaatiotani (emäntä lisää, että törinä oli kuulemma kuulunut talliin asti) ja pääsimme turvallisesti talliin.

Pieni historiikkipätkä

Meidän yhteinen taipaleemme alkoi alkuvuodesta 2008. Emäntä oli etsimässä itselleen ponia tai pientä hevosta ja sai vihiä kauniista palominotammasta. Myyjän kanssa vaihdettiin sähköposti jos toinenkin ja siinä samalla myyjä laittoi kuvia minustakin. Emäntä ajatteli, ettei ikimaailmassa ostaisi itselleen noin rumaa hevosta minkä niissä kuvissa näki ja sanoi tulevansa katsomaan sitä palominotammaa. Kuinka ollakaan se tamma ei ollut emännälle alkuunkaan sopiva. Koska matkaa oli kuitenkin taitettu puoli Suomea, päätti pettynyt seurue tulla katsomaan minua. Koeratsastus sujui tuulessa ja tuiskussa muhkuraisella ulkokentällä. Emäntä on jälkeenpäin kertonut, että tiesi jo kahden kierroksen jälkeen haluavansa ostaa minut.

Ensimmäiset kuvat minusta, jotka emäntä näki.

Ensimmäiset kuvat minusta, jotka emäntä näki.

Saavuin Pohjanmaalle pari viikkoa ostopäätöksen jälkeen. En oikeastaan ollut moksiskaan pitkästä matkasta, enkä uudesta paikasta.

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa.

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa.

Yhteistyömme ensiaskeleet eivät sujuneet aivan odotusten mukaan. Minua ei huvittanut lainkaan tehdä töitä. Pukittelin ja niskuroi, koska olin tottunut näin pääsemään helpommalla, eivätkä kaikki kokemukset ihmisistä ole elämäni varrella olleet minulle positiivisia. Ensimmäisten kuukausien aikana emäntä lähti usein itkien kotiin, koska ei ollut taaskaan saanut minua laukkaamaan askeltakaan. Jälkikäteen ajateltuna minua vähän hävettää moinen, mutta oppipa siinä emäntäkin paljon hevosista.

Ensimmäinen ratsastus kotona.

Ensimmäinen ratsastus kotona.

Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin päästä yhteisymmärrykseen siitä, miten näitä hommia oikein tehdään ja edistystäkin alkoi tulla.

Maaliskuun 2008 loppupuolella meno näytti tältä.

Hitaasti, mutta varmasti aloin luottaa emäntään ja tulin siihen tulokseen, että vaikkei sillä ihan kaikista paras hermorakenne olekaan, se on oikeastaan ihan hyvä tyyppi. Maastakäsinharjoituksia olemme tehneet alusta asti paljon ja ne jatkuvat edelleen ratsastustreenien ohessa. Ne ovat olleet meille suorastaan elinehto yhteisymmärryksen saavuttamiseen ja niistä on ollut apua myös ratsastuksen saralla. Ensimmäisten parin vuoden aikana kävimme myös tiiviisti tunneilla ja valmennuksissa. Viimeaikoina ne ovat, emännän harmiksi ja minun onnekseni, jääneet hieman taka-alalle emännän taloudellisen tilanteen vuoksi. Valmennukset ovat kuulemma tosi kalliita ja jos minulta kysytään, niin niilläkin rahoilla saa mieluummin ostella minulle ruokaa.

Elokuussa 2008 sain kanget suuhuni ensimmäistä kertaa.

Täytyy myöntää, että meidän taipaleeseen on mahtunut paljon hauskoja hetkiä, sillä jaamme molemmat todella erikoisen huumorintajun. Siksipä useimmat meidät molemmat tuntevat ovatkin sanoneet meitä erinomaiseksi pariksi ja etteivät nämä tutut pystyisi kuvittelemaankaan emännälle mitään muuta hevosta (uskokaa huviksenne että emäntä on kovinkin usein kuvitellut). Tässä teille muutama maistiainen meidän hupihetkistämme erittäin sekalaisessa järjestyksessä.

Kumminpäin se nyt menikään?

Voitettiin hyvin vakavamieliset seuranmestaruuskisat.

Emännällä oli lippa silmillä, joten korjasin asian.

Asioihin pitää tutustua hitaasti ja rauhallisesti...

Talvihengailua

Kesähengailua

Pakkaspäivän hupia (emäntä muistuttaa, ettei suosittele kenenkään nousevan hevosen selkään koskaan ilman kypärää)

Rentoa käyskentelyä kauniissa maisemassa.

Hippaleikki.

Niin. Emäntä on joutunut tekemään kovasti töitä minun luottamukseni saavuttamiseksi. Se ei ole ollut helppo prosessi ja se jatkuu vieläkin. Miksikö minun on vaikea luottaa kehenkään? No vastaus tulee kuvan muodossa:

From Russia with love

Tällaiset jäljet löytyvät minun selästäni. Koko totuus omituisista jäljistä, jotka ovat näkyneet karvanvaihdon yhteydessä, paljastuivat vuosi sitten kun emäntä klippasi minut. Kuva ei kerro todellisuutta, se kaunistaa. En koskaan kerro, mistä nuo ovat tulleet, mutta mukavaa se ei ole ollut. Joistain asioista on vain parempi olla hiljaa ja yrittää unohtaa. Mutta jos joskus olen hankala, uppiniskainen, pelokas, tai jopa hyökkäävä, siihen on syynsä. Nykyään osaan ottaa asiat jo hieman lunkimmin, koska tiedän, että minua kohdellaan reilusti.


Tässä lyhyt katsaus taipaleeseemme (ja etenkin sen alkupuoliskoon). Edellisestä postauksesta voitte katsoa miltä meidän yhteistyömme nykyään näyttää. Vastapainoksi tämän postauksen ensimmäisille kuville, laitetaan tähän loppuun hieman tuoreempi kuva minusta.

Olenko yhtään muuttunut edukseni?

Miran tunti

20 lukijaa! Uskomattoman hienoa! Kiitos teille. Emäntä lupaili koostaa ensi viikon aikana jonkinlaisen historiikin meidän yhteiselosta teidän luettavaksenne.

Aivan kuten emäntä uhkailikin, Mira tuli tänään pitämään meille tuntia. Teimme ihan perusjuttuja ja Mira kehui, että minusta on tullut paljon yhteistyöhaluisemman oloinen. Tosin olen kuulemma myös lihava, puhuivat dietille laittamisestakin.

Laukan kanssa oli edelleen ongelmia, mutta Miran tarkan silmän alla emäntä sai pidettyä ruhonsa suoremmassa. Ehkä se vielä joskus oppii.

© Mira L

© Mira L

© Mira L

© Mira L

© Mira L

© Mira L

Pari yhteiskuvaa minusta ja meidän "valkusta".

Tunnin loputtua haaveilin jo pääseväni nopeasti karsinaan syömään heiniä, sillä olin hiestä märkä ja todella väsynyt. Onneksi emäntä oli kuitenkin jälleen todella tyytyväinen suoritukseeni. Se kävi vielä tässä iltasellakin erikseen kehumassa ja rapsuttelemassa. Tiputtipa kuppiin pari porkkanaakin, mutta ei kerrota kenellekään, sillä minähän olen dietillä.

"Mua on kiusattu."

"Hmmm... Ruokaa..."