Kauhua lumipaakusta

Olin vieläkin hämmennyksissä eilisestä uudesta ratsastajasta. Kestää aikansa ennen kuin totun uusiin ihmisiin. Jännitin hirveästi vaikka se olikin emäntä, joka tänään kiipesi selkääni. Minun oli todella vaikea keskittyä työntekoon ja viimeinen niitti oli katolta alas suhahtava lumipaakku. Silloin pakenin minkä kintuistani pääsin. Emäntä yritti rauhoitella, mutta sen jälkeen jokainen ääni minkä kuulin sai minut suunniltaan. Hypähdin vaistomaisesti poispäin jokaisesta rasahduksesta. Emännän ei auttanut muu kuin yrittää pysyä kyydissä ja hidastaa menoani.

Lopulta turhauduin emännän jarrutteluihin ja aloin esittää rodeoratsun taitojani, toivoen, että se pelottaisi kaikki ikävät äänet pois. Se ilmeisesti toimi, sillä niitä ei enää kuulunut kun emäntä sai minut vihdoin uskomaan, että vaara on ohi. Tässä vaiheessa olin jo niin hikinen ja väsynyt, etten jaksanut enää vastustella emännän jumppailuyrityksiä ja lopputreeni menikin nopeasti ja sujuvasti vaikka emäntä olikin hermoromahduksen partaalla edelleen.

Toivottavasti huomenna ne äänet eivät taas ole minun kiusanani maneesissa. Ne oli tosi pelottavia kun en tiennyt mistä ne tulivat.